Vasta tasatunnin aikaan sähkökello pirisee ja työntekijät alkavat muodostaa jonoja oven ulkopuolelle. Kun jonot ovat jo hyvän aikaa olleet valmiina, tulee työnjohtaja aukaisemaan työpaikan ovet, silmäilee hetken työntekijöitä ja päästää sitten suorimman ja hiljaisimman jonon ensimmäisenä sisään.
Työntekijät kiiruhtavat omien työhuoneidensa luo, riisuvat märät päällysvaatteet ja asettuvat pieniin ryhmiin juttelemaan toistensa kanssa. Kun työnjohtaja pian purjehtii työhuoneeseen, kaikki työntekijät asettuvat pöytiensä viereen seisomaan. Työnjohtaja nousee omalle paikalleen korokkeelle, seisoo hiljaa paikallaan ja odottaa hiljaisuutta.
- Hyvää huomenta!, hän toivottaa.
- Hyvää huomenta, työnjohtaja!, työntekijät vastaavat kuorossa.
Alkaa päivän työ. Työnjohtaja vaatii jokaisen työntekijän huomion ja alkaa selittää työtehtävää. Jotkut työntekijöistä tietävät asian jo ennestään ja osaavat työsuorituksen. Jotkut kuuntelevat tarkasti ja pääsevät jyvälle, mitä työnjohtaja haluaa heidän tekevän. Joillakin sen sijaan on mielessä aamuinen riita perheenjäsentensä kanssa, on paha mieli eikä työnteko kiinnosta pätkääkään. Silti työnjohtaja selittää samaa asiaa samaan tahtiin koko parikymmenpäiselle työntekijäjoukolleen.
Lopulta työnjohtaja saa sanottavansa sanotuksi, ja työntekijät pääsevät suorittamaan tehtäviään. Joku tekee ne hetkessä, moni tuntee iloa kun huomaa osaavansa, mutta jotkut eivät pystyneet oikein kuuntelemaan ohjeita, eivätkä saa mitään aikaan.
Pian kuitenkin sähkökello taas pärisee ja vapauttaa työnsä jo tehneet ja siihen kykenemättömät; monilta työt jäivät kesken ja he merkitsevät ne kotona loppuun tehtäviksi. Työnjohtaja ajaa työntekijänsä ulos työhuoneesta ja komentaa heidät pihalle. Työntekijät pukevat vielä kosteat ulkovaatteet päälleen ja valuvat työnjohtajan ajamina takaisin marraskuiseen räntäsateeseen. Pihalla on kaksi keinua, kolme penkkiä ja kiipeilyteline, josta kaikki irto-osat on jo vuosia sitten varastettu. Sadoilla työntekijöillä ei ole siellä mitään tekemistä. työnjohtajat istuvat omassa lämpimässä kopissaan kahvikupin ääressä.
Kymmenen minuutin kuluttua sähkökello taas pirisee, työntekijät muodostavat jononsa ja työnjohtaja tulee päästämään heidät sisään jonojen suoruusjärjestyksessä. Työhuoneissa sama alkaa uudestaan, aihe vain on täysin toinen.
Tulee työntekijämme mielituokio: puhutaan historiasta. Hän on harrastanut antiikin Kreikan historiaa jo useampia vuosia ja lukenut aiheesta kaiken käsiin saamansa aineiston. Nyt työnjohtaja kertoo samasta aiheesta. Mutta mitä hän puhuukaan? Vanhaa tietoa!
Työntekijämme on juuri lukenut uusimmat tutkimustulokset ja tietää, että vanha käsitys on tutkijapiireissä kumottu. Työntekijä päättää auttaa työnjohtajaa, viittaa kesken tämän kertomuksen saadakseen puheenvuoron. Työnjohtaja huomaa kyllä, että työntekijällä on asiaa, mutta jättää tämän huomiotta, ja jatkaa omaa esitystään. Työntekijä huomaa, että nyt viimeistään pitäisi päästä sanomaan asia, jotta se tulisi esiin oikeassa yhteydessä. Hän alkaa viittaamisensa lisäksi huudella työnjohtajaa saadakseen tämän tajuamaan, että hänella todella on tärkeää asiaa.
Lopulta työnjohtaja häiriintyy työntekijän aktiivisuudesta, katsoo tätä ärtyneenä ja tiuskaisee:
- älä keskeytä!
- Mutta työnjohtaja, kun asia ei ole niin kuin äsken kerroit!
- Nyt suu kiinni!
Työntekijämme loukkaantuu ja suuttuu. Hänen tarkoituksensa oli vain auttaa. Hän alkaa johdonmukaisesti häiritä työnjohtajaa, huutelee välihuutoja ja saa pian mukaansa ne työtoverinsa, joita ei antiikin Kreikka voisi vähempää kiinnostaa. Työnjohtajan huolella valmistelema esitelmä menee piloille.
Hän lopettaa työtuokion, käskee muut työntekijät koteihinsa ja jää meidän työntekijämme kanssa kahden. Työnjohtaja on vimmoissaan ja alkaa vihaisena syyttää tätä kurittomuudesta ja työnsä sabotoinnista. Työntekijä hetken kuuntelee, tuntee tulleensa täysin väärinymmärretyksi, yrittää vielä selittää mutta työnjohtaja ei kuuntele. Lopulta työntekijäkin suuttuu ja syytää rumat sanat päin työnjohtajan kasvoja. Työnjohtaja nousee, käskee työntekijän mukaansa ja kuljettaa hänet työnjohtajien kopin eteen kellon alle seisomaan. Asennossa.
Muutaman hetken kuluttua työnjohtaja palaa, käskee työntekijän jäädä miettimään tekosiaan siihen kellon alle puoleksi tunniksi ja ojentaa tälle lappusen, joka työntekijän on huomenna tuotava takaisin työnjohtajalle puolisonsa allekirjoituksella varustettuna, jotta puolisokin tietäisi miten huonosti tämä on työpaikalla käyttäytynyt!
Kuka aikuinen olisi tuollaisessa työpaikassa kahta viikkoa kauempaa? Lastemme arkipäivää se kuitenkin on yhdeksän (9) vuotta!
On omituista, että niinkin mittavan, tärkeän ja kalliin instituution kuin peruskoulun arvomaailma on täysin sekaisin. Suurin osa tämän valtakunnan peruskoulunopettajista - noista PISA-tutkimusten tähdistä - ei pysty kertomaan, mihin teoriaan heidän oppimiskäsityksensä - oppilaitoksensa vastaavasta puhumattakaan - perustuu. Nuoren ikäluokan opettajat ovat opinnoissaan perehtyneet konstruktiiviseen näkemykseen, mutta tuoreina maistereina he eivät voi millään väittää, että peruskoulun oppimiskäsitys olisi konstruktiivinen. Eihän se olekaan. Eikä se ole mitään muutakaan. Taustalla ei ole teoreettista oppimiskäsitystä. Lieneekö siellä ääneen sanottuna ihmiskäsitystäkään?
Kansakoululaitoksen alkuhämärissä uskottiin behaviorismiin, ajatukseen että joukkoja - tässä tapauksessa lapsia - voidaan tehokkaasti opettaa ja ohjata käyttämällä palkintoja ja rangaistuksia. Behaviorismi on kuitenkin kasvatustieteellisessä tutkimuksessa aikaa sitten hylätty oppisuunta, ja yhteiskunnallinen kehitys on viimeistään 60-luvulla ajanut koulunpidossakin ohi behaviorististen periaatteiden. Mutta mitä on tilalla?
Järjestelmää on paikkailtu vuosikymmenten saatossa monesta kohdin ja moneen otteeseen, mutta koskaan ei ole behavioristisesta oppimiskäsityksestä julkisesti eikä virallisesti luovuttu. Koulun arjessa vaikuttaa edelleen behaviorismin henki, palkkio-rangaistusjärjestelmä, jota yhteiskunnallinen arvomaailma pehmeine pohjoismaisine arvoineen on vakavasti ulkoapäin rapauttanut. Enää ei ole vaikuttavia palkintoja eikä tuntuvia rangaistuksia. Ensi- ja toisluokkalaisiin saattaa jälki-istunnon uhka vielä tehota mutta yläluokkalaiset nauravat sille ja pitävät pilkkanaan. Ihan oikein sinänsä.
Suomalaisten lasten huono kouluviihtyvyys palaa tämän puheenvuoron johdantokertomukseen. Suomen peruskoulusta puuttuu vuorovaikutus. Opettajat omaksuvat autoritaarisen roolin pian opinnoista töihin päästyään ja hylkäävät koulutuksessa oppimansa konstruktiivisen oppimiskäsityksen. Herää vain kysymys, miten syvästi he ovat konstruktivismin omissa opinnoissaan sisäistäneet.
Ongelmaa pahentaa jatkuva yhteiskunnallinen kehitys. Lasten kotikasvatus on muuttunut ja muuttuu jatkuvasti ohjaavampaan - konstruktiivisempaan - suuntaan. Kodeissaan yhä useampi lapsi osallistuu perheen päätöksentekoon ja elämän suunnitteluun; hän on jo kouluun tullessaan tottunut siihen, että hänenkin näkemyksensä otetaan huomioon.
Tuossa suuresti odottamassaan koulussa hänellä on sitten vastassaan karmea yllätys: hän onkin vain jäsenenä yhdessä suuressa joukossa, jonka odotetaan seuraavan opettajan ohjeita, istuvan hiljaa ja oppivan samaan tahtiin pääasiassa kuuntelemalla. Mikä siis olikaan oppimiskäsitys?
Ei ole ihme, että keskiverto suomalainen kymmenvuotias ei tulisi kouluun lainkaan, jos se olisi hänen omassa vallassaan.
Yksi ratkaisumalli on myös ministeri Kalliomäen ajaman 'Ilon pedagogiikan' tunnetuksi, hyväksytyksi ja käytetyksi tekeminen. 'Ilon pedagogiikka' on käytännön koulutyössä luotu vuorovaikutukseen perustuva konstruktiivinen käyttöteoria. Sen mukaan koululaiset ovat koulussaan työntekijöitä, kaikkine työntekijän oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Täydellä ihmisarvolla varustettuna. Heitä kuunnellaan, heidän kanssaan neuvotellaan ja tehdään sopimuksia. Heidän työnsä on aktiivinen, omaehtoinen opiskelu, tiedonhankinta, sosiaalinen kanssakäyminen. Tavoitteena on elämässä tarpeellisten tietojen ja taitojen itsenäinen oppiminen.
Opettajat ovat koululaisten työnjohtajia. Heidän tehtävänsä on olla aikuisina henkisesti läsnä, olla käytettävissä ja kuunnella herkällä korvalla; opettaa tilanteen sitä vaatiessa ja pitää työntekijänsä perustehtävän suunnassa. Tavoitteena on rikas vuorovaikutus työnjohtajan ja työntekijöiden välillä.
Palkintoja ja rangaistuksia ei ole. Asioista neuvotellaan ja ongelmat ratkaistaan näissä neuvotteluissa sopimuksia tehden. Koulussa ei ole yksityiskohtaisia järjestyssääntöjä, on vain kaksi lakia:
Kaikesta muusta - miten työt tehdään, missä ne tehdään, kenen kanssa ne tehdään, missä asennossa ne tehdään, koska ne tehdään jne. - voidaan neuvotella paitsi siitä, tehdäänkö töitä vai ei, eli syntyykö tulosta vai ei.
Jokaisen ihmisen henkinen ja ruumillinen koskemattomuus on pyhä.
Ideologian peruspilari on usko lapsen haluun oppia ja kasvaa täyteen mittaansa oman sisäisen äänensä ohjaamana. Ilman palkintoja ja rangaistuksia, asioista neuvotellen ja niistä sopien.
Tässä suhteessa lapsiin luottaminen ja heille 'opintovapauden' antaminen vastoin monia ennakkokäsityksiä ei johdakaan anarkismiin ja mielettömyyteen, ajoittaiseen kaaokseen kylläkin.
Lapsia kannustetaan ja ohjataan jo ensimmäisistä koulupäivistään alkaen asettamaan itselleen lähitavoitteet, suunnittelemaan omat työnsä, etsimään oman työrytminsä ja tekemään työnsä itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla ja tahdilla. Opettaja on kaiken aikaa käytettävissä, neuvoo, ohjaa ja opettaa pyydettäessä. Opettajan ei tarvitse olla jokaisella ajan hetkellä perillä jokaisen oppilaansa edistymisestä, mutta hänen on luotava pitävä kontrollijärjestelmä, jonka avulla hän aika-ajoin saa selville miten kukin oppilas etenee.
Ilolassa siirryttiin 1990-luvun loppupuolella puhtaasti pedagogisista syistä ns. multi-grade eli eri-ikäisten lasten perusopetusryhmiin, joissa oli oppilaita kaikilta alakoulun luokka-asteilta 1 - 6. Tavoitteena oli päästä eroon siitä harhasta, että samana vuonna syntyneet koululaiset olisivat opinnoissaan ja oppimisessaan samalla viivalla. Toisin sanoen tarkoitus oli poistaa tai ainakin vähentää keskinäistä vertailua ja oppimista usein ohjaavaa suoritus-(nopeus)kilpailua. Eri-ikäisten opetusryhmässä myös opintojen eriyttäminen on helpommin organisoitavissa.
Koululaisten keskinäinen vuorovaikutus syvenee eri-ikäisten opetusryhmissä, kun lapsilla on erilainen ja -pituinen elämänkokemus. Varttuneemmille koululaisille syntyy usein hoivatehtäviä pienempien kohtaamisessa, ja monet kouluaan aloittavat voivat turvautua isompiin luokkatovereihinsa opettajan ollessa varattuna. Kun lapsi on käynyt kouluaan tällaisessa ympäristössä kuusi vuotta - lähes puolet elämästään - ja kasvanut tutussa yhteisössään pienestä isoksi koululaiseksi, on hän oppinut paljon toisten huomioon ottamisesta ja ennen kaikkea pitämään huolta omista opinnoistaan ja asioistaan.
Koululaisilta 'Ilon pedagogiikka' saa pisteitä mm. seuraavista syistä:
Vanha pikkukoulujen teennäinen vuorokurssijärjestelmä joutaa romukoppaan, kun kukin koululainen seuraa omaa, henkilökohtaista opiskelusuunnitelmaansa eikä opettajan ole tarvetta eikä mitään syytäkään tuhlata aikaansa puolen opetusryhmän samanaikaiseen ja tehottomaan opettamiseen. Kun opetus tapahtuu vuorovaikutuksessa kunkin lapsen tai kahden, kolmen kanssa vuorollaan, ovat oppimistuloksetkin paljon paremmat.
'Ilon pedagogiikka' tarjoaa myös siistin ja kauniin tavan ajaa kuihtuvat kyläkoulut alas ilman viime vuosien ihmissuhteita tuhoavia lakkautuskiistoja ja -taisteluita. Kun oppilasmäärä putoaa alle tietyn lapsiluvun (esim. 15), alkaa koulu pyöriä yhden opettajan voimin, kunnes lapset loppuvat lähes kokonaan. Ei millään perheellä ole otsaa vaatia kuntaa enää pitämään kokonaista koulua esim. kuudelle kylän lapselle.
'Ilon pedagogiikassa' ei ole yhtään elementtiä, jota suomalainen, korkeasti koulutettu opettaja ei sinänsä jo valmiiksi hallitsisi. Kysymys on vain asennemuutoksesta, omien koulukokemusten - ja valitettavasti myös opiskelukokemusten - hylkäämisestä ja yliopistossa opitun konstruktiivisen oppimiskäsityksen käytäntöön soveltamisesta. Ja uskosta lapseen. Ja rohkeudesta tehdä asiat toisin kuin ennen.
Sellaisena esimerkkinä ja aloitteena Opetusministeriön nyt alkanut 'Ilon pedagogiikkaa' tutkiva kolmivuotinen hanke on tarkoitus Suomen peruskoululaitokselle esitellä.